tiistaina, syyskuuta 27
maanantaina, elokuuta 15
epätäydellinen
olen taas vanhemmillani, paikassa jossa voi kirjoittaa.
eilen hymyilin kamalasti ja nauroin ja kiljuin ehkä sitäkin enemmän pienen kanssa. ”kato täällä näkyy lepakoita” huusi joku teinipoika ja pieni nauroi ja suuteli minua. silloin helsinginkadut olivat katulamppuja ja yöautoilijoita täynnä. ainakin melkein.
ihan kohta on psykologia ja ruotsin kirjoitukset ja minä olen aivan jäljessä kaikesta. en jaksa keskittyä eikä minulla ole motivaatiota. psykologi sanoi että voidaan keskustella että jos jätät nyt väliin ja kirjoitat neljä ainetta keväällä, mutta sitä en tahdo tehdä. on vain pakko jaksaa ja kirjoittaa vaikka molemmista sitten A:t ja yrittää elää sen jälkeen kaikessa epätäydellisyydessä, sillä sitähän minä olen. laiska, saamaton ja epätäydellinen. lihava minä.
(en osaa luottaa itseeni enää ollenkaan, sillä en tiedä onko mitään mihin voisi luottaa)
minusta tuntuu, että kaikki ”parantumisajatukset” ovat häviämässä, enkä saa niistä enää kiinni, sillä jatkuvasti turtuneeseen aivokuoreen jumittuu laihdutussuunnitelmia ja painolukemia. en tiedä mitä pitäisi tehdä.
tiistaina, heinäkuuta 19
takaisin
and suddenly, i felt nothing.
osasto käyty läpi itkien, mutta voin kertoa, että siitä oli hyötyä, vaikka välillä tuntui siltä ettei enää jaksaisi hengittää,
mutta kaikki ne ihanat ihmiset siellä antoivat jatkamiseen syyn.
ymmärsin ehkä vasta siellä, että missä tilanteessa oikeasti olen. mutta siitä on jo monta päivää
ja nyt minusta tuntuu siltä että olen kadoksissa. en saa yöllä enää unta ja
olen aloittanut polttamisen uudestaan monen vuoden tauon jälkeen,
eikä siinä ole kamalasti mitään hurraamista. en jaksa silti välittää.
painoni nousi osastolla, mutta nyt se laskee taas, vaikka minusta tuntuu, että en tee sen eteen mitään.
eikä sen näkyminen vaa’an näytöllä aiheuta minussa mitään tunteita,
vaikka samaan aikaan joku ajatus herää ja kietoo minut itseensä ja
vähän niin kuin silmät sidottuna otan siitä tukea, kun se tuntuu turvalliselta, tutulta.
keskiviikkona on kuitenkin omahoitaja ja ehkä siellä uskallan puhua tästä. ja lääkityksestä. jota syön vaikeaan masennukseen. lääkäri ehdotti puhelimessa määrän nostamista, mutta en halunnut,
koska pahoinvointi ja tärinäkohtaukset ovat nyt jo riittävän voimakkaita.
en tiedä onko se auttanut ja mihin, mutta ainakin ahdistuskohtauksia ei ole ollut pitkään aikaan.
enkä osaa enää itkeä, vaikka itkettäisikin.
ja näen unia todella usein, kun ennen näin niitä harvoin.
ne ovat kamalan ahdistavia ja eloisia, ihan kuin totta. minusta tuntuu kuin eläisin niitä,
mutta en sitten kuitenkaan hengitäkään sitä samaa ilmaa.
(en osaa enää kirjoittaa, takeltelen sanoissa ja ajatuksissa)
mutta on jotain iloistakin: minulla on pieni kissa ja sen nimi on Mytty. se on ihan musta ja minun oma.
(otin pupuista kuvan)
lauantaina, kesäkuuta 4
painauma keuhkoissa
lasku on neljä päivää myöhässä ja vuokra kaksi päivää myöhässä, koska palkka on myöhässä.
joudun päiväosastolle 13 päivä.
siellä opetellaan syömään uudestaan ”kuin normaalit ihmiset” ja sietämään sitä ahdistusta.
tukahdutetaan huutoja.
minun täytyy olla siellä vähimmäisaika eli kaksi viikkoa,
mutta sitten ne sanoivat, että sitä jatketaan tarvittaessa. en haluasi jatkaa sitä.
(sormet vasten ikkunalasia, se on kylmä. painaumajäljet vasemmassa kyljessä. en saa enää unta.)
ne tahtoisivat aloittaa masennuslääkityksen samaan aikaan.
en tiedä mitä mieltä olen siitä.
totta kai sen aloittaminen riippuu minusta ja omasta tahdostani,
mutta sitä on vaikeaa sanoa ääneen kun joukko ihmisiä painostaa sen aloittamaan sanoilla:
”se olisi hyväksi sinulle, (mutta) eihän sinun tietenkään pakko ole, mutta (painokkaasti) se on sinulle hyväksi.”
pelko tarttuu olkapäihin liian lujaa.
en tiedä.
minun piti kirjoittaa enemmän kun nyt on vihdoin mahdollisuus.
mutta en saa sanoja paperille. toivottavasti huomenna.
ps.
painoni ei laske, siksi itku.
torstaina, toukokuuta 19
maanantaina, toukokuuta 2
harakanpesä
kun äiti ei ole katsomassa
pyykkikori täyttyy likaisista vaatteista
ja tiskeistä muodostuu vuoristo.
Luulin että se olisi ollut näin,
sillä siellä, kotona (entisessä) energia käytettiin
hengityksen tasaamiseen ja
komeroon lukittautumiseen,
niin ei ollut enää voimia korjata
jälkeen jätettyjä harakankelloja.
minun basilikani lakkasi hengittämästä kolmeksi päiväksi, kunnes se virkosi uudelleen. minkäkin lakkasin syömästä kolmeksi päiväksi, sillä piti mennä arvioitavaksi, mitattavaksi, punnittavaksi ja kertomaan ne kaikki asiat toistamiseen, joita olen kertonut yhä uudelleen ja uudelleen pyörymiseen asti. kolme kertaa vielä sinne. uudestaan. lääkäri on viimeinen ja sitten päätetään (nekö päättävät?) hoitosuunnitelma. viime kerralla olin hajota (hajosin pienen syliin heti sen jälkeen), kun odotin ja istuin aulassa, jossa oli niityn vihreä seinä ja katsomisesta kulunut peili. yritin istua ihan tuolin reunalla, en olisi halunnut koskea lattiaan, yritin olla olematta, "minä olen liian painava tänne".
ja niin olinkin.
paino oli noussut
minä
tahdoin
lakata
olemasta.
(Audrey Kawasakin teokset)
sunnuntaina, huhtikuuta 17
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
